Lentokoneella ja liftaten – matkamuistoja opiskeluvuosilta
Olen opiskeluaikoinani saanut kokea monenlaista matkantekoa kulkiessani opistolle. Matkaa on taitettu omalla autolla, kaverin kyydissä, virallisella ja ”omatekoisella” junalipulla sekä joskus liftatenkin. Vuosia myöhemmin tein saman matkan lentäen. Meillä Kalajoella, kuten Hyvinkäälläkin, on oma lentokenttä. Kalajoen Ilmailukerho ry:llä on ollut jo kymmeniä vuosia nelipaikkainen moottorilentokone, Piper -28. Tällä koneella kävin katselemassa lintuperspektiivistä Hyvinkään Maatalousopiston alueita ja laskeuduin Hyvinkään lentokentälle. Matka sujui nopeasti ja vaivattomasti. Taivas oli melkein pilvetön, eikä pieni sivutuulikaan haitannut, kun sen huomioi suunnistaessa.
Olen kotoisin Pohjois-Pohjanmaan perukoilta ja tuolloin olin kurssini toiseksi pohjoisin oppilas. Siihen aikaan oli harvinaisempaa, että sieltä saakka onnistui pääsemään tähän opistoon. Olin saanut oppini Kannuksen Maamieskoulussa ja sain sieltä riittävän hyvän todistuksen. Osasyy hyviin numeroihin oli, etten ollut enää aivan poikanen ja halusin käyttää opiskeluajan oikeasti tiedon hankkimiseen. Tämä pitkä matka aiheutti kuitenkin usein hankaluuksia.
Kerran Hyvinkäällä hyppäsimme kiireessä kämppäkaverini Heikki Kinaretin kanssa sellaiseen junavaunuun, joka ei lähtenytkään pohjoista kohti, kuten oletimme. Hyvällä tuurilla ehdimme sentään oikeaan junaan. Junien aikataulut harvoin olivat sopivia, eikä silloin ollut kännyköitä tai muutenkaan helppoa tapaa saada oikeaa lippua oikeaan junaan. Nyt on kulunut jo niin paljon aikaa tehdyistä rikkeistä, että voinee tunnustaa, kuinka ”korjasimme” pahvisia junalippujamme. Toisinaan ei ollut enää vapaita paikkoja junassa. Silloin joutui käyttämään pientä pahvista, itse korjattua lippua, johon konduktööri oli jo kerran tehnyt reiän. Muistan vielä, kuinka tarkkaa työtä oli tehdä vanhasta uusi, jotta pääsi kotiin perheen luo.
Tein erään matkani toisen kalajokisen kanssa. Hän oli opistolla harjoittelijana ja omisti pikku Fiiatin. Ajoin Hyvinkäätä kohti noin puoliväliin saakka, kunnes ystäväni ehdotti, että voisi jo ajaa loppumatkan. Ajoin tien sivuun ja vaihdoimme kuskia. Heti kohta, kun pikku Fiiu saavutti hädin tuskin satasen ja sitten myötämäessä vähän ylikin, poliisit pysäyttivät meidät. Ystävälleni tuli tietenkin sakko, joka olisi ehkä tullut minulle, jos hän ei olisi ehdottanut vähän aikaisemmin kuskin vaihtoa. Taisin olla vähän vahingoniloinen.
Aina ei voinut matkustaa kotiin, vaikka olisi halunnut. Eräänä viikonloppuna opistolle tuli soitto, että olisiko siellä ketään, joka voisi tulla auttamaan, kun heidän autonsa oli jäänyt tien varteen. Soittaja oli Esa Vidgrén, jonka Saab 900 oli rikkoutunut paluumatkalla Forssan ravikilpailuista. Koulukaverillani Airaksisen Paulilla oli pieni auto, taisi olla Datsun 100, jolla lähdimme Hämeenlinnaa kohti. Siellähän olikin täysi auto pysähdyksissä tien poskessa. Laitoimme hinausnarun paikoilleen ja lähdimme hinaamaan kohti opistoa. Hinaaminen pienellä autolla oli raskasta ja paljon muuta liikennettä hitaampaa. Taakse kertyi jonoa, mikä kiinnitti takaa tulevan poliisin huomion. Poliisiauto ajoi edellemme ja näytti pysähtymismerkkiä. Pysähdyttyämme poliisi moitti meitä siitä, ettei niin pienellä autolla saa hinata niin raskasta ajoneuvoa. Hetken kuluttua Esa ehdotti kohteliaasti, että voisivatko poliisit auttaa vetoasiassa, kun heillä on siihen sopivan kokoinen autokin. Silloin lähes kaikilla poliiseilla oli Saab 900. Poliisit siirtyivät hieman kauemmaksi ja neuvottelivat keskenään. Sitten toinen poliisi tuli ja sanoi, että voimme jatkaa vetämistä samaan tapaan, kunhan aina välillä ajamme sivuun ja päästämme takana tulevan jonon edelle. Kaikki olivat tyytyväisiä ja niin pääsimme opistolle jatkamaan viikonloppua.
Taisto Alasimi, Hyvinkää 1975
